Suuri junamatka - Siperian rataa Kiinaan

17.8.2008

Kolme viikkoa kestävällä junamatkalla Siperian ja Mongolian halki Kiinaan on pakko hieman itkeä. Mongolian aro jättää sieluun pysyvän jäljen.

1. matkapäivä

Kiskot kolistavat kohti Kiinaa. Vihdoinkin liikkeellä! Tämä on ensimmäinen matkapäivä Trans-Mongolian radalla, mutta alkuun suuri junaseikkailu pääsi toissa päivänä, toukokuisena perjantai-iltana, Helsingin rautatieasemalta.

Moskovassa vietetyn pitkän päivän jälkeen kellonlyömälleen 23.25 juna numero 10, Baikal, nytkähti liikkeelle Moskovan Jaroslavskin asemalta. Kuusihenkinen ryhmämme jakaantuu kahden hengen hytteihin, jotka ovat kotimme seuraavat neljä yötä. Matkustamme ensimmäisessä luokassa, jossa sängyt ovat hytin vastakkaisilla seinillä. Ne ovat aika kapeat ja kovat, mutta tyynyt ovat hyvät, lakanat nätit, päiväpeitto pehmeä.

Istuinpaikka, juhla-ateriat… Tee mieleisesi lentomatka jo ennen lähtöä netissä.

Aamiaiseksi kaurapuuroa ja murukahvia. Matkaevääksi junamatkalle olemme pakanneet myös kuppikuumaa, keksejä, tonnikalaa ja pähkinöitä. Kuumaa vettä saa junavaunun samovaarista. Pesemme ruokailuastiat vessassa ja huuhtelemme ne samovaarin kuumalla vedellä välttyäksemme pöpöiltä.

Junassa on lämmin, eikä matkavillasukkia tarvita. Ilmanvaihto on hyvä. Osastomme on rauhallinen, meidän lisäksemme junassa on muutama pariskunta, jotka oleilevat hyteissään.

On rauhoittavaa tietää, että edessä on kolme kokonaista päivää junassa. Ettei voi tehdä mitään muuta kuin levätä, ehkä lukea. Luen matkaoppaasta, ettei mukaan kannata varata liiaksi lukemista. Esimerkiksi tuhatsivuista Sotaa ja rauhaa moni on raahannut mukanaan, mutta harva saanut luetuksi. Noloa tunnustaa, mutta se minullakin on pakattuna rinkassa. Kolmessa viikossa saan luettua sitä noin 350 sivua.

Keskipäivällä juna pysähtyy Viatkassa, joka tunnetaan myös nimellä Kirov. Hyppäämme laiturille nuuhkimaan keväistä ilmaa.

Yöllä juna seisahtuu Jekaterinburgissa. Harmi, sillä olisin mielelläni nähnyt edes vilahduksen kaupungista, jossa viimeinen tsaariperhe surmattiin kesäkuussa 1918.

2. ja 3. matkapäivä

Kun herään aamulla, juna tekee juuri lähtöä Tjumenista. Se on Siperian vanhin kaupunki, ja historialtaan sitä kaikkein pahamaineisinta Siperiaa. Matkaa on tehty 2 144 kilometriä. Käytävältä kuuluu päivittäinen tuttu surina, kun junaemännät imuroivat junavaunun. Ainakin kerran päivässä he putsaavat vessat ja lavuaarit.

Junan lavuaarista tulee riittävästi vettä kasvojen huuhteluun, mutta tukanpesu ei onnistu. Suihkussa olen käynyt viimeksi Helsingissä kolme päivää sitten. Junassa on myös jossakin suihku, jota voisi käyttää eri maksusta, mutta minusta se ei kuulu tähän retkihenkeen. Savetit saavat riittää.

Päivä kuluu taas käytävässä seisoskellen, jutellen ja maisemia katsellen. Jo toinen päivä tätä samaa, mutta vielä se ei kyllästytä. Aika vain soljuu eteen päin. Lounaaksi pussikeittoa, tonnikalaa ja keksejä. Illalla syömme ravintolavaunussa. Siellä tarjoilee kaksi kuvankaunista venäläisnaista, mutta heidän käytöksensä tympeyttä ei voi sanoin kuvata.

Matkalla ravintolavaunuun kuljimme toisen luokan vaunun läpi. Siellä on neljä matkustajaa samassa osastossa. Kolmannen luokan vaunuun jouduimme aiemmin päivällä, kun Omskin pysähdyksen jälkeen nousimme väärään vaunuun. Se oli mieleen jäävä kokemus. Petejä oli seinänvierustoilla sivuttain ja päällekkäin kolmessa kerroksessa. Ei erillisiä vaunuosastoja, vaan kaikki yhdessä ja samassa tilassa.

Ylitämme mahtavan Jenisei-joen ja olemme Itä-Siperiassa. Matkaa on tehty yli 4 000 kilometriä. Joka päivä kello hyppää tunnilla eteenpäin. Päivät siis lyhenevät, ja matka itään etenee sutjakkaasti. Menen ihan sekaisin kuinka monta tuntia olemme Suomen aikaa edellä ja pidän kännykän äänettömällä, etteivät viestit herätä kesken unien. Opin myös, että Venäjän rautateillä – junissa ja asemilla – eletään aina Moskovan ajassa.

Junavaunussa matkustaa ranskalainen pariskunta, Alex ja hänen tyttöystävänsä. Heidän kokemuksensa venäläisistä on sama kuin meidän: venäläisiin ei tunnu saavan mitään yhteyttä. He vain katsovat kulmien alta ja vastaavat hymyyn mulkaisulla. Missä on se paljon puhuttu venäläinen vieraanvaraisuus?

Kotoa tuli tekstiviesti, että Kiinassa on ollut paha maanjäristys. Alue on onneksi kaukana meidän reitistämme.

4.-6. matkapäivä

Aamulla saavumme Irkutskiin. Matkaa Moskovasta on 5 185 kilometriä. Hotellin suihkua ja puhdasta tukkaa osaa nyt arvostaa.

Ensivaikutelma Irkutskista on, että se on hyvin venäläinen kaupunki, rähjäinen mutta sympaattinen. Ihmiset ovat ystävällisempiä kuin aiemmin tapaamamme venäläiset, ja yrittävät puhua englantia. Pärjään paikoitellen venäjäksi, jota olen vuoden verran opiskellut tätä matkaa varten. Kaupungin kaduilla kulkiessa tulee välillä epätodellinen olo: olenko nyt ihan totta Siperiassa?

Yksi matkan kohokodista on Baikal-järvi. Listvyanka-kylässä puhaltaa jäätävä tuuli, ja pyörrän jo päätökseni uida Baikalissa. Mutta matkatoveri saa pääni kääntymään, onhan tämä niitä kerran elämässä tilanteita. Vaatteet pois, uikkari päälle ja kastaudun kaulaa myöten hyytävään, pariasteiseen veteen. Lounaaksi syömme Baikalin omaa kalaa omulia graavattuna ja grillattuna. Ja vodkahuikat päälle.

7.-8. matkapäivä

Aamulla lähtö Irkutskista kello 5.43. Juna ja henkilökunta ovat kiinalaisia. Kiinalaista on myös se, että kahden hengen osastossa sängyt ovat päällekkäin, ja kaksi hyttiä jakaa yhteisen pesuhuoneen. Tämä juna kulkee koko matkan Moskovasta Pekingiin ja on ollut matkalla jo neljä päivää, mutta on siistissä kunnossa.

Illalla on vuorossa pitkäpiimäinen rajanylitys. Kahden maan lippujen ja lappujen täyttäminen vie yli kuusi tuntia. Ei voi edes avata samppanjapulloa, koska vessat ovat lukossa.

Varhain sunnuntaiaamuna saavumme Ulanbatoriin. Se tarkoittaa suomeksi Punaista sankaria. Asetumme kaupunkijurttaan, suihkut ja vessa ovat vieressä ulkoterassilla. Ulanbatorilla on kunnia olla maailman kylmin pääkaupunki. Mongoliassa aurinko paistaa 260 päivää vuodessa, niin tänäänkin.

Matkaporukkamme yöpyy tänään samassa jurtassa, mikä etukäteen tuntuu hankalalta. Mitä jos kuorsaan niin etteivät muut saa nukuttua? Tai jos joku muu valvottaa minua yön yli?

9. matkapäivä

Yö meni mainiosti. Aamulla vihmoo vettä ja tuulee. Pahus, sillä olemme lähdössä Mongolian maaseudulle. Lähdemme liikkeelle kahdella maastoautolla, joita ajaa paikallinen kuski. Meidän autoomme hyppää mongolialainen oppaamme Davaa.

Mongolia on maailman harvaan asutuin maa: viisi kertaa Suomen kokoisessa maassa on vain 2,8 miljoonaa asukasta. Maan pinta-alasta 95 prosenttia on maaseutua. Gobin autiomaa, jonka ylitämme pari päivää myöhemmin, on kolmannes maan pinta-alasta. Gobista löydettyjä dinosaurusten fossiileita näimme useita luonnonhistoriallisessa museossa.

Maaseutu on vaikuttava. Talven jäljiltä vielä kellastunut aro ulottuu silmänkantamattomiin, siellä täällä näkyy rauhallisina laiduntamassa hevosia, lehmiä, lampaita, vuohia, jakkihärkiä. Jossain tönöttää yksinäinen jurtta. Aika ajoin taivaanrannassa kiitää mies ratsain. Ympärillä on suuri hiljaisuus, avaruus, rauha.

Yhtäkkiä vastaan ajaa mopo, jonka päällä istuu kolme miestä. He kyselevät huolissaan kuskiltamme, olemmeko ehkä nähneet kahta heidän laumastaan kadonnutta hevosta.

Käymme vieraisilla jurtassa, jossa asustaa mies, 70, ja vaimo, 61, mutta molemmat näyttävät kahdeksankymppisiltä. He tarjoavat meille valkoista juomaa, maitoa. Sama tarjoilu odottaa myöhemminkin kaikissa jurtissa. Ei ole varmaa, minkä eläimen maito on. Ehkä tamman, ehkä lehmän.

Yöksi asetumme toisen paimentolaisperheen vierasjurttiin, miehet toiseen, naiset toiseen. Illalla ulkona on pilkkopimeää, vain kuu valaisee maisemaa. Vietämme aikaa pelaamalla korttia ja ottamalla snapseja. Tällä matkalla saan muuten huomata, kuinka vodkaryyppy silloin tällöin parantaa pienet vatsavaivat.

Illalla, täyden kuun valossa jurtan portailla alan vasta tajuta, missä olen. Tunne on pökerryttävä. Mongolian aro jättää sieluuni pysyvän jäljen.

10. matkapäivä

Yöllä jurtan uuni sammuu, ja aamulla on jäätävän kylmä. Onneksi mukana on lämmin bambukerrasto, jonka päälle täytyy pukea kaikki mukana olevat vaatteet. Ulkona on pari astetta lämmintä, melkein tulee lunta.

Matka arolla jatkuu tietöntä tietä. Ihmettelenkin, kuinka kuljettajamme osaa täällä suunnistaa. Maasto on kuoppaista ja kivistä, välillä meinaa turvavöissäkin iskeä pään kattoon. Mutta tunnelma on pakahduttava. On melkein pakko vähän itkeä.

Koska sää on kylmä ja tuulinen, emmimme suunniteltua ratsastusta. Opas kannustaa, ja hevosia kouluttavan perheen jurtalla päätämme kokeilla. Nousen ensimmäisenä satulaan, mutta en ajattelekaan käyttäväni vähäisiä ratsastustaitojani. Hevonen on ponin kokoinen, sen ohjakset köyttä.

Tämä Mongolian hevosella ratsastaminen oli etukäteen yksi unelmistani, ja nyt se on tehty. Ei haittaa, vaikka melkein putosin selästä jokeen ja kastelin kenkäni läpimäriksi.

Iltapäivällä pistäydymme vielä yhden paimentolaisperheen luona. Kysyn oppaalta, asuvatko perheen aikuiset pojat tosiaan samassa jurtassa vanhempiensa kanssa. Kyllä, samassa tilassa synnytään, kuollaan, koko perhe nukkuu, vanhemmat jatkavat sukua, peseydytään, laitetaan ruokaa ja syödään. Se on paimentolaisten elämäntapa ja sellaisena se on hyväksyttävä, opas selittää. Kun kysyn missä he käyvät tarpeillaan Davaa vastaa, että puiden takana, vähän muiden silmien alta poissa. Jossakin kohteissa on vessakin. Sen lattiassa on rinnakkain kaksi lankkua, joiden välissä kyykistellään.

Oppaamme arvioi, että noin puolet paimentolaisperheiden lapsista lähtee kaupunkeihin, puolet jatkaa ikiaikaista elinkeinoa. Mutta nykyaika tekee tuloaan, ja kännykkä pirisee jo jurtissakin.

Tunnen itseni jo aika metsäläiseksi, mutta nomadielämä on myös aika vapauttavaa. Olemme jo niin irti ajankulusta, että kyselemme toisiltamme mikä päivä mahtaa olla. Torstai, kai.

14. matkapäivä

Eilen saavuimme Pekingiin, jonne matka Ulanbatorista kesti reilut 30 tuntia. Matkaa Moskovasta takana 7865 kilometriä.

Hassua, että matkan Moskovasta Pekingiin voi tehdä monessa palassa, mutta me törmäämme jatkuvasti samoihin ihmisiin. Esimerkiksi jo ensimmäisellä junaetapilla tapaamaamme ranskalaispariin törmäsimme Irkutskissa ja vielä Mongolian ja Kiinan raja-asemalla, kun juna vietiin vaunuhalliin ja siihen vaihdettiin telit. Siellä törmäsimme myös ensimmäisiin suomalaisiin, Olliin ja Timoon. Muuten junavaunu Pekingiin oli kansainvälinen: englantilaisia, australialaisia, saksalaisia ja jopa ruotsalainen pariskunta, joiden kanssa vaihdoimme matkakokemuksia – ruotsiksi

Ensivaikutelma Pekingistä: Se on suuri kuin lohikäärmeen kita ja vähän torjuva, mutta siisti ja kaunis. Illalla olimme katsomassa turistiversion Pekingin oopperasta.

Tänään kiipesimme Kiinan muurille. Sää oli paahtava, ja kävely muurilla vaati vettä ja voimia. Valitsimme Badalingista lähtevän jyrkemmän reitin, jossa on vähemmän turisteja. Paikoitellen muuri on jyrkkä kuin kallionseinä, mutta kiipeämisen ilo ja näkymät ovat mahtavat.

Kiinan lehdissä on kerrottu uudet luvut maanjäristyksen uhreista. Kaduilla ja toreilla muistutetaan valokuvatauluin katastrofista. Oppaamme Emma kertoo olevansa Kiinan kommunistipuolueen jäsen, ja huomanneensa nyt, miten paljon puolue tekee onnettomuusalueen ihmisten hyväksi. Myöhemmin kysyn Emmalta mitä hän, nuori nainen hyötyy puolueen jäsenyydestä. ”Saan hyviä työpaikkoja.”

16. matkapäivä

Nostan rinkan selkään ja hetki saa sielun hymyilemään. Tämä on kuin elokuvasta: olen Pekingin rautatieasemalla lähdössä Shanghaihin.

Vatsavaivoilta olen säästynyt, mutta eilen Pekingissä uuvuin yhtäkkiä täysin. Kävimme Kesäpalatsissa, Taivaallisen rauhan aukiolla, Kielletyssä kaupungissa ja vielä lounaan jälkeen Taivaan temppelissä. Kuumuudesta ja huonokuntoisuudesta johtuen raahustin muiden perässä, mutta mieleen jäi Taivaallisen rauhan aukion ja Kielletyn kaupungin uskomaton koko. Illalla en jaksanut edes lähteä syömään Pekingin ankkaa. Harmi.

19. matkapäivä

Shanghai on taivaita hipovine rakennuksineen vähintään yhtä vaikuttava kuin Peking. Käymme kävelyllä sen kuuluisalla rantakadulla Bundilla ja vierailemme kuuluisassa Jade Buddhan temppelissä, joka turistivirroista huolimatta on vaikuttava. Jade Buddhan patsaassa erikoista on, että se on veistetty yhdestä palasta. Buddha on niin arvokas, ettei sitä saa kuvata.

Shanghaissa sydäntä viiltää se, että kaduilla näkee paljon lapsen kanssa kerjääviä naisia. Kuinka maassa, jossa saa synnyttää vain yhden lapsen, se ainokainen voi joutua kadulle? Tämä on matkan toiseksi viimeinen päivä. Ehkä siksi alan tuntea lievää turnausväsymystä. Tähän asti kokemukset ja elämykset ovat menneet syvälle.

20. matkapäivä

Olemme tänään olleet matkalla tasan kolme viikkoa. Jäljellä on kymmenen tunnin lento Helsinkiin. Koneessa mietin, mitä vastaan ihmisten kysymykseen matkan kokemuksista. Ehkä tärkein havainto on lopulta, kuinka suuri ja ihmeellinen paikka maailma on, ja sen kolkkiin kannattaa matkustaa. Maailman ihmisten kanssa pärjää, kun itse on avoin ja ystävällinen. Toivon myös, että muistoksi ostamieni helmikorvakorujen lisäksi saisin vielä pitkään säilyttää tyynen ja vapautuneen mielentilan.

Teksti ja kuvat Marja-Terttu Yli-Sirniö
Seura 25-26/08

Tutustu Seuraan ja tilaa lehti kotiisi ensi vuodeksi!

Lähetä linkki kaverille sähköpostilla