Oliko Saarikoski merkittävä?
17.8.2008
Panu
Aihealueet: Kulttuuri
Pentti Saarikosken vuosien 1961-66 runot on nyt koottu yksiin kansiin, ja Hesari arvosteli juuri sen kokoelman, joten puhutaanpa Pentistä. Silloin ennen vanhaan, kun minulla oli vielä kaikki hampaat suussa ja pyrin pääsemään kaikilla koukuilla kiinni peräkylän ulkopuoliseen suureen maailmaan, lueskelin jonkin verran myös Penan teoksia, kun kerran hän oli Suomen kulttuurin suuria nimiä. Hänen kuollessaan minä olin lukiossa; hänen viimeisen haastattelunsa luin kulttuurivasemmiston Ydin-lehdestä, jonka tilaaja noihin aikoihin olin. Haastattelussa Saarikoski kiteytti osuvasti suomalaisten suhteen Neuvostoliittoon (muistista siteeraten: ”se on tuossa vieressä ja sen kanssa pitää tulla toimeen, mutta samalla koko ajan tekisi mieli kysyä, että mitä helkuttia te oikein meinaatte ja mitä tuo tuommoinen touhu tarkoittaa”) ja julisti kirjoittaneensa kaiken, mitä oli halunnutkin kirjoittaa. On kuvaavaa, että haastattelu ei ollut kuulemma mennyt kaupaksi Ydintä merkittävämpiin julkaisuihin, koska Saarikoski oli ilmeisesti tuossa vaiheessa yksiselitteisesti jäämässä pois muodista.
Olin itse suorastaan yllättynyt siitä, että hän sanoi kirjoittaneensa kaiken haluamansa. Tiesin Saarikosken elämänvaiheista jo tuolloin yhtä ja toista. Kuulemma hän oli opiskellut klassisia kieliä yliopistossa jo 16-vuotiaana, ja olin taipuvainen ajattelemaan, että hän oli ollut nero, joka jossain muussa maassa olisi yltänyt vaikka mihin, mutta jonka keskinkertaisuuksien ja viinan Suomi oli tukahduttanut puolijauhoisten säemitattomien runojen suoltajaksi ja elämänsä ennenaikaisesti viinalla ja tupakalla tuhonneeksi juopoksi - kuollessaan hän ei ollut täyttänyt viittäkään kymmentä. Minä olin varma, että häneltä oli jäänyt kirjoittamatta yhtä ja toista; ja koska silloin nuorena poikana en ymmärtänyt paljoakaan säemitattoman runouden päälle, en erityisemmin arvostanut Saarikoskenkaan tuotannon juhlituinta ja kehuituinta osaa. Itse asiassa ajattelin, että se oli ainoa mihin hän kestokännin runtelemana pystyi. Vaikka olen sittemmin löytänyt Saarikosken laajasta tuotannosta aidosti hyviä ja puhutteleviakin runoja, en juurikaan ole joutunut muuttamaan käsitystäni hänestä.
Vuosi pari sen jälkeen kun Saarikoski oli haudattu Uuteen Valamoon, ilmestyivät hänen nuoruuden päiväkirjansa, joita muistaakseni niiden julkaisija, Pekka Tarkka - silloinen Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen esimies - kehui runoilijan parhaaksi, vai oliko se nyt merkittävimmäksi, proosateokseksi. Äitivainaa sanoi tuosta tuolloin happamesti jotain sen suuntaista, että kirjailija ei tunnu olleen erityisen kehityskelpoinen, jos kaikki hänen aikuisena laatimansa kirjat olivat huonompia. Luultavasti Saarikosken päiväkirjoissa viehätti lähinnä se, että ne olivat kirjoitustaitoisen ja artikulointikykyisen pojan kuvaus sellaisesta mielentilasta ja sellaisista tuntemuksista, jotka jokseenkin jokainen kokee. Mutta silloin kun ne julkaistiin, ei ollut vielä nettiä eikä blogeja, joten tuollaisenkin tekstin saatavuus oli vähäinen ja sitä oli mielekästä panna kansiin, julkaista kuolleista puista jauhetulla massalla ja myydä kulttuurinkuluttajille. Nykyään se, joka haluaa lukea nuorten pikkuvanhojen jolppien masturbointipäiväkirjoja, löytää netistä kyllä riittämiin aivan Saarikoski-tason jolppitekstiä.
Saarikosken aikuisiän proosakirjat eivät toki olleet mitenkään ihmeellisiä suorituksia nekään. Asiaa tai ei on merkittävä lähinnä ajankuvana, ja näin ammattimiehen näkökulmasta kirjoittajan pohdinnat kreikan sanojen oikeasta kääntämisestä ovat ihan mielenkiintoisia: päiväkirjaa laatiessaan hän näet oli juuri kääntämässä Matteuksen evankeliumia koineekreikasta suomeksi. Tasoltaan ja tyyliltään Asiaa tai ei on lähinnä blogikirjoittelua, enkä usko että sitä nykyään katsottaisiin painamisen väärtiksi. Aika Prahassa, josta kiinnostuin Itä-Eurooppa -harrastusteni myötä kaksikymppisenä, osoittautui pettymykseksi: Saarikoski ei tuntunut olevan älyllisesti kiinnostunut Prahasta eikä paikallisesta kulttuurista, pikemminkin Praha toimi vain kehyksenä, miljöönä, jossa Saarikoski oli runoilijana ja Saarikoskena - etten peräti sanoisi: jossa Saarikoski oli Saarikoskea ja runoilijaa, siis veti henkilökohtaista narsismishowtaan viinan voimalla.
Euroopan reunasta minulla on myönteisempiä muistoja, koska tiedän sen innoittaneen omaa kiinnostustani kelttikieliin: Saarikoski näet yritti opetella bretonin kieltä Bretagnessa oleillessaan. Nyt kun minusta on tullut oikea keltologi itsestäni, voin vain surra sitä, että kirjailija ehti kuolla sen sijasta että olisi oppinut kielen ja perehtynyt bretoninkieliseen kirjallisuuteen. Jos viina ei olisi vienyt häntä, kuka ties hän olisi ehtinyt kääntää vaikkapa Roparz Hemonia ja Jakez Riouta alkukielestä suomeksi, ja suomalaisen keltologian historia kirjoitettaisiin nyt aivan toisin, kun Saarikosken veroinen kellokas olisi kiinnittänyt julkisen huomion kovin obskyyrin ja esoteerisen oloiseen alaamme.
Nenän pakinatkin olen lukenut, mutta en innostunut niistä erityisemmin. Kuten monet muut samanaikaiset kulttuurituotteet, ne kiinnostavat lähinnä näytteenä siitä, miten vähillä eväillä menneiden vuosikymmenten jäykkäkravattisessa ja huumorittomassa Suomessa pääsi hauskan ja nokkelan kaverin kirjoihin. Mikko-setä Haljoen Sopan ja kauhan miehet päihittää Nenän koska tahansa. Haljoen pakinoiden kokoaminen yksiin kansiin olisi huomattavasti suurempi kulttuuriteko kuin Saarikosken pöytälaatikoiden pakkomielteinen penkominen.
Suuri osa Saarikosken urasta oli ennen muuta juuri siinä, että hän oli kirjailijaa, esitti julkista kirjailijan ja hulttiorunoilijan roolia. Kuusikymmenluvun Suomessa se tarkoitti sitä, että juodaan viinaa, ollaan sukupuoliyhteydessä ja ruvetaan kommunistiksi. Saarikosken kunniaksi on sanottava, että hän teki tämän yleisesti ottaen ennen kaikkia muita: siinä vaiheessa kun kommunismi oli muotia, hän alkoi jo epäillä ja arvostella sitä. Mikään erityisen omaperäinen poliittinen ajattelija hän ei ollut: se viimeinen haastattelukin sisälsi mainitsemieni osuvien kiteytysten lisäksi niitä tavallisia uuvuttavia vasemmisto- ja populistikliseitä, jotka eivät todellisuudessa tarkoita paljon mitään ja joita erilaiset ”kriittiset” ja ”radikaalit” tahot ovat toistelleet jo vuosikymmeniä: ”Kansalta on menossa oikeus päättää” - hohhoijaa, ai Tapani Kansalta vai?
Kansakunnan julkihulttiona oleminen on sittemmin siirtynyt alkoholisoituneiden mäkihyppääjien ja muiden samanlaisten kulttuuripiirien ulkopuolellakin populaarien hahmojen asiaksi, ja älyköt voivat nyt nyrpistellä nenää ja paheksua tyhmää kansaa ja hömppäjulkisuuden kuluttajia. Pentti Saarikosken julkisuuden valokeilassa koetut ryyppykierteet eivät kuitenkaan olleet mitään muuta kuin latteaa mattinykästelyä kauan ennen Matti Nykäsen aikoja. Taustalla lienee ollut myös samantyyppinen kyvyttömyys kasvaa aikuiseksi, tiedä vaikka Saarikoskellakin olisi ollut jokin ADHD-oireyhtymään verrattava vaiva. Tuntuukin siltä, että kulttuuriväkeä, kirjailijoita ja taiteilijoita lähinnä suututtaa, kun nykyään heikäläiset eivät pääsekään kansakunnan kaapin päälle vain ryyppäämällä (kuten urheilijat) ja naimalla (kuten pornotähdet), toisin kuin vanhoina hyvinä Saarikosken aikoina. Pitäisi oikein tehdä työtä, kirjoittaa kirjoja ja lehtijuttuja, maalata maalauksia jne. Hyi olkoon, miten maailma on mennyt materialistiseksi. Ennen vanhaan sentään taiteilijan herkkyyttä ymmärrettiin eikä viinoja tarvinnut maksaa itse.
Hesarin kunniaksi on sanottava, että nyt kun kulttuuritoimitusta ei enää ole johtamassa Saarikosken ylibändäri ja pääjumaloitsija Pekka Tarkka, jonka luomaa ja masinoimaa Saarikosken runoilijanmaine enimmäkseen on, sielläkin uskalletaan jo sanoa ääneen, minkä kaikki tietävät: Markku Paasonen sanoo runoilijan kuusikymmenluvun tuotannon olleen taiteellisilta ansioiltaan silmiinpistävän epätasaista, ja vaikka Saarikosken 60-luvun runous oli merkittävää resonanssiltaan, eivät kaikki hänen tuon ajan kokoelmistaan ole taideteoksina tekijänsä maineen veroisia. Sanalla sanoen: vaikka Saarikoski olikin omana aikanaan tunnustettu edelläkävijä, hänen runoistaan jää elämään luultavasti vain kourallinen tai pari. Syykin on selvillä: hän keskittyi elämään omalle sukupolvelleen, ei tekemään kärsivällistä ja kestävää työtä. Ja oman sukupolven synnit - hillitön ryyppääminen ja kyvyttömyys kasvaa aikuiseksi - veivät hänet lopulta ennenaikaiseen hautaan.
Panu Höglund
- Aluetoimiston päällikköEtteplan Oyj
- Rekrytoiva koulutusohjelmaECAM Consulting Oy
- Toimihenkilö & asiantuntija -koulutusohjelmaECAM Consulting Oy
- Toimihenkilö & asiantuntija -koulutusohjelmaECAM Consulting Oy
- MyyntineuvottelijaCelectus Oy
- Neuropsykologin sijaisuusPKSSK
- Sprinklerin projektipäällikköTekmanni Oy
- TalouskoordinaattoriJyväskylän kaupunki
- KaupunginjohtajaKajaanin kaupunki
- Ratkaisumyyjä ICT-tuotteilleCelectus Oy
- Keskusteluja aiheesta
- Sinulle miNulta <3 (16.10.2008, Ellit, kulttuuri ja viihde)
- Runoja ja kiekkoa. (28.09.2008, Ellit, kulttuuri ja viihde)
- Haluaisin olla freelancer, en kirjailija mutta kirjoittaja kuitenkin. (19.09.2008, Ellit, kulttuuri ja viihde)
- Onko kukaan haaveillut kirjailijan urasta? (03.09.2008, Ellit, kulttuuri ja viihde)
- Lassi Nummen runo??? (11.07.2008, Ellit, kulttuuri ja viihde)
- 1.
-
En oikeasti ymmärrä miksi hillitön viinalla läträäminen, joka selkeästi laskee parhaankin taiteilijan tai kirjailijan tuotannon tasoa on/on ollut niin ihannoitua kulttuuripiireissä. Auttaako se runoilijan henkistä kehitystä? Ei varmaankaan, koska tuhoaa aivosoluja.
Onko se kapinaa? Ei ainakaan kovinkaan rationaalista sellaista, jos ottaa huomioon miten suurta tylsien porvarien bisnestä alkoholiteollisuus on.
Ruokkiiko se narsismia? - 2.
-
Tsiigaas jostain mediasta, ainakin Tony M:n viimeinen muistikuva Saarikoskesta on se, etta joku havaitsi etta monet hanen kielenkaannoksensa olisi olleet taytta fuulaa. Eikos muutama vuosi hesarissa ollut joku juttu kuinka Saarikosen ”Aristoteles kaannokset” olisi olleet yhta plagitaatiota?
(Vai mika liekaan, jotain sinnepain ainakin. Ja samapa tuo, mutta ehka kuitenkin itse aiheeseen liittyen olennaista.)
- 3.
- 4.
-
Saattaa olla etta kreikasta, ei ole tarkempaa tietoa, sellainen spontaani muistikuva on, etta ”Saarikosken kaannosten” tuotannosta osa oli muitten kasialaa. Tama kai oli jonkinlainsen myytin ruokintaa? Muistikuva on myos se, etta yksi kaverin vaimoista viela vahvisti tuon, ja kertoi etta lahinna keraili ”kirjailijan” tupakantumppeja tms, kun muut kaantelivat klassikoita.
- 5.
-
”Pentti Saarikosken suomennos Philip Rothin romaanista Portnoyn tauti on malliesimerkki siitä, miten nimekäs kääntäjä voi käyttää asemaansa hyväksi. Vaikka käännös onkin ajoittain hyvin laadukas, huolimattomuus ja piittaamattomuus paistavat läpi karkeina ja tarpeettomina virheinä.
Portnoyn taudin suomennos on ala-arvoinen. Ja loistava. Ennen kaikkea se on epätasainen. ”
http://www.kiiltomato.net/?rcat=K%E4%E4nn%F6skirjallisuus&rid=524
Muuten Panu, kuuluuko Rothille kirjallisuuden Nobel?
”Tuntuukin siltä, että kulttuuriväkeä, kirjailijoita ja taiteilijoita lähinnä suututtaa, kun nykyään heikäläiset eivät pääsekään kansakunnan kaapin päälle vain ryyppäämällä (kuten urheilijat) ja naimalla (kuten pornotähdet), toisin kuin vanhoina hyvinä Saarikosken aikoina. Pitäisi oikein tehdä työtä, kirjoittaa kirjoja ja lehtijuttuja, maalata maalauksia jne. Hyi olkoon, miten maailma on mennyt materialistiseksi. Ennen vanhaan sentään taiteilijan herkkyyttä ymmärrettiin eikä viinoja tarvinnut maksaa itse.”
Hannu Raittilan mukaan kirjailijat puhuvat nykyään suurimmaksi osaksi rahasta…
- 6.
-
Panu,
mitä todella hyviä blogeja suomeksi tai ruotsiksi tai englanniksi netissä muka on? Siis tasoltaan tämän blogin kaltaisia? Väität usein, että milloin minkin kirjallisuuden tasoista tekstiä saa netistä vaikka kuinka paljon blogeista.
- 7.
-
Panu, paljonko Teidän äo on? Jossain törmäsin lukuun 159.Totta?
- 8.
- 9.
-
Ainakin itse muistan Saarikosken ennemminkin metakirjailijana ja gonzoilijana kuin runoilijana. Suuri yleisö muistanee Penasta sen, mitä Seuran tms. aikakauslehtien sivuilta on voinut lukea.
- 10.
-
Näinhän se tosiaan on, Saarikoski oli se virallisen kirja-Suomen hyväksytty kääntöpuoli, klovni. Mistään hänen kirjoistaan en ole ollut erityisen innostunut, mutta runoilijana lienee ollut melko pätevä - en osaa sanoa, koska en tunne tätä sektoria tarpeeksi hyvin. Kiusallista vähän on, miten tietoisesti Saarikoski itsestään julkkisneroa rakensi ja miten jumiutui nuoruutensa käytösmalleihin.
Enemmän Saarikoski on ainakin minua kiinnostanut nimenomaan tietyn aikakauden henkilöitymänä. 60-luku ja 70-luvun alku olivat kirjallisuuspiireissä värikästä aikaa, ja on tullut kahlattua läpi muistelma jos toinenkin noilta ajoilta - kärjessä esim. Kejosen, Ojaharjun ja Salamankin faktiset ja fiktiiviset teokset (niin, rappio on aina kiinnostanut :D). Murheellisempaa luettavaa lienee esim. Leo Lindstenin Istuja pitkän illan. Mutta jokaisella aikalaisella on ollut jotain sanottavaa Saarikoskesta, milloin hyvää, milloin pahaa. Ilmeisesti on siis ainakin keulakuvana ja valtakunnan ykkösboheemina ollut tärkeä ikoni.
- 11.
-
Olisiko parasta Saarikoskesta julkaistua Tuula-Leena Variksen Kilpikonna ja olkimarsalkka, joka on kuvaus Variksen ja Saarikosken avioliitosta. Hulvattoman hauska ja samalla erittäin traaginenkin tarina.
- 12.
-
”Pentti Saarikosken julkisuuden valokeilassa koetut ryyppykierteet eivät kuitenkaan olleet mitään muuta kuin latteaa mattinykästelyä kauan ennen Matti Nykäsen aikoja.”
Tähän pitää vielä sanoa, että vaikka en Nykäsen juomatapoja tarkemmin tiedäkään, niin täytyy muistaa että Saarikoski veti oikeasti vuosien ajan vähintään sen kossun päivässä ja ravintola-annokset päälle, ilman kiinteää ravintoa. Monta kertaa tilanne oli kohdallaan sellainen, ettei edes hän kaivannut siinä julkisuutta… Ei sillä että kyseessä olisi mikään kilpailu. Mutta Saarikoski oli aivan selkeästi krooninen alkoholisti jo erittäin nuorena ja nelikymppisenä käytännössä puliukko, Nykäsen kohdalla kirja on vielä auki.
- 13.
-
Variksen teos on ihan OK kuvaus Saarikosken ”perhe-elämästä”. Mieleen on jäänyt kuvaus, kun ulkomailta saapuvaa Saarikoskea haettiin kentältä suoraan katkaisuhoitoon ympäripäissään olevan Salaman ja teennäisen rempseästi käyttäytyvän Ojaharjun kanssa. Niin että kuka näistä nyt olisi sitten hoitoon menossa. :)
Variksen teosta vaan rasittaa, noh, Varis itse. Toisin kuin muut aikakauden muistelijat, hän ei tunnu löytävän itsestään muuta vikaa kuin nuoruuden ja naiviuden.
- 14.
- 15.
-
Haavikko sanoi kerran, että Saarikoski on hyvä lukija…
- 16.
-
Tuula-Liina Variksen mukaan Saarikoski veti päivässä kolme pulloa kirkasta. Aamupalaksi kossua, päivällä ravintelissa giniä, ja iltapalaksi taas kossua. Siihen nähden äijä kesti hämmästyttävän kauan, ja oli suorastaan yllättävän nuoren ja terveen näköinen ;-)
- 17.
-
”Siihen nähden äijä kesti hämmästyttävän kauan, ja oli suorastaan yllättävän nuoren ja terveen näköinen”
No, olihan tuo nelikymppisenä jo melkoinen taata. Mutta täytyy myöntää, että vielä kolmekymppisenä näytti melkein normaalilta (huonoja hampaita lukuun ottamatta).
Variksen kirjassahan (muistaakseni) Saarikoski piti Pekka Kejosta ns. varoittavana esimerkkinä, johon vertasi itseään. Että enhän minä nyt sentään hampaitani ole vielä juonut ja ojaan sammunut, niin kuin Kejonen. Noh, Kejonen kuitenkin tajusi lopettaa ja on aika hyvässä hapessa tänään.
- 18.
-
Who is she/he?
- 19.
-
Saarikoski totta kai kirjoitti paljon stiiknafuulia. Elääkseen. Mutta hän kirjoitti myös säkeitä jotka jää elämään. Väliäkös sillä, että niitä on ”vain kouralinen”..?
Suomentajana (ei siis ”kääntäjänä”) hän kirjoitti usein omiaan, oli Humalassa tai Ei. Joskus se laski, toisinaan hämärsi, mutta välillä myös nosti kontekstia.
PS. Sitä en käsitä mitä Matti Nykänen tässä tekee? Saarikoskihan ei hypännyt mäkeä, hyppäsi vain korkeutta, ja lopetti, kun ”liian isot kivekset pudottivat riman”… No, tiedä häntä.
PIS. Kaikille kommentoijille, jotka ovat samaa mieltä kuin bloginpitäjä, suosittelen luettavaksi Mark Twainin novellia ”Barkerin sininärhitarina”. Se on hauska.
- 20.
-
Saarikoski käänsi jostain syystä toisen yliarvostetun tyypin, Lennonin lauluja. Tavallaan toimiva idea. Vai muistanko väärin?
- 21.
-
”Vai muistanko väärin?”
Rikoski, vähänpä tiedät ”mielipiteinesi”.
- 22.
-
Minä olen saanut kuulla, että olen naisena ensimmäinen klovni eli Saarikosken lailla käyn vasten odotuksia ja hämmästytän. Olen siitä
ollut monta mieltä ja ehkä PS oli myös. Tuskin hänkään sellaista mainetta
olisi ensin hakenut mutta taiteilijan sielu ja lapsen sielu ovat samanlaisia siinä kohtaan kun tullaan totuuden ymmärtämiseen. Taitelijalla on siis taipumus astua ns. ”aikuisia odotuksia” varpaille ja häpeähän on alue, jossa ollaan aina miinoitetulla vyöhykkeellä. Näin on varmasti käynyt Saarikoskelle koska se oli käydä minulle. Samalla kun nauru sattui nousi tietty ihailu.En silti aio lukeutua taiteilijaksi sillä tieteen havittelema ns. totuus on vieläkin kiehtovampi kuin tunnettuus ja raha taiteilijana. Tiede ja taide ovat siksi osittain naimisissa voisi sanoa. Jatkan pelleilyjäni omalla tavallani.
yst.terv.
Homo Garrulus
småprataren - 23.
- 24.
-
Ehkapa Saarikosken yksi moderni merkittavyys on siina, etta han on eraanlainen myyttinen rakastaja naisille?
Mitas vaikka jungilainen psykologia kertoo Saarikoskesta? Hanhan on jonkinlainen ”maagikko”, joka edustaa animus voimaa, ja trassendentaalisuutta, ja hanta kaytetaan yleensa rituaaliobjektina rituaaleissa joissa masturboidaan samalla kun fantasioidaan seksista maagikon kanssa.
- 25.
-
Panu: ”On mahdollista, että se oli Saarikosken kääntämä.”
Ei ollut, vaan Anselm Hollon. Saarikoski suomensi pian Lennonin murhan jälkeen valikoiman Lennonin lauluja, muistaakseni nimellä ”John Lennonin muisto”. Käännökset eivät olleet kovinkaan onnistuneita, koska Saarikoski yritti selvästi tavoitella jonkinlaista nuorekasta ja rentoa otetta, mutta käytti niissä samaa stadin slangia kuin kaksikymmentä vuotta aikaisemmin ”Siepparia” kääntäessään. Joko esipuheessa tuohon valikoimaan tai jossain samanaikaisessa proosakirjassaan Saarikoski jopa väitti itsevarmasti, että Lennon-suomennokset olivat yhtäläisesti ajan hermoilla kuin ”Sieppari” aikoinaan, mikä oli suunnilleen niin kaukana totuudesta kuin olla voi. Jo ”Siepparissa” käytetty slangi oli jossain määrin Saarikosken oma, keinotekoinen luomus: esim. kaksois-ännä verbien perfektimuotojen lopussa (”kattonnu”, ”antannu”, ”voinnu” jne.) oli peräisin Saarikosken äidin karjalaismurteesta eikä Helsingin slangista.
- 26.
-
Mielestäni Saarikosken käännös Ibsenin ”Peer Gyntistä” oli hyvä. En toki tiedä, millainen PG on alkukielellä, kun luistaa tuo norska vähän huonosti, mutta kuka voisi olla pitämättä näytelmästä, jossa on tällainen helmi repliikiksi:
”siinä vasta sonnimulli/liukas kuin papin kulli”. (luonnehdinta Gyntistä.)
Olisi todella kiva tietää, miten tuo on ilmaistu alkukielellä. - 27.
Tämän jutun kommentointi on suljettu.